Iltapäivää odotellessa (potilaskäynti) jälleen. Puoliso ollut nyt tiistaista asti niemessä. Eilen käynnilläni parituntinen pyhäjärven rannalla istuksien ja kävellen, jutellen. Jotain vaikuttaa tapahtuneen. Puhe ei ole niin epätoivoista kuin viime viikkoina. Tuntuu, että häntä hävettää olonsa täällä 'hullujen' joukossa - mitähän kaikki ystävät ajattelevat. Stigma? Itse en ajattele noin. Pikemminkin tuntuu siltä, että aika on ajanut sen mallin ohi, jossa mielenterveyspotilaat olivat 'hulluja' lopun ikäänsä. Ehkä kokemukseni jostain varhaisaikuisuudestani, jolloin äitini yritti epätoivoissaan itsemurhaa parikin kertaa, ehkä nuo kokemukset ovat muokanneet ajatteluani suuntaan, että 'tauti' kuin tauti; samaa paskaa kaikki, niistä selvitään, jos selvitään (kun selvitään)!
Eilen tuli mieleeni, että olisiko niin, että yhteiskunta rakenteillaan on omiaan tuottamaan herkimmille oireita, joita sitten hoidetaan näissä instituutioissa. Tarkoitan sitä, että sairas yhteiskunta kostaa terveimmille heidät 'sairastuttaen' - kun itsekkyys ja selviytyminen ja taistelu ovat terveen merkkejä, niin ne jotka eivät eivät kykene moiseen, 'sairastuvat' ensimmäisinä.
No, tänään jatketaan...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti